Ethän jätä minua!

Olin alle kouluikäinen. Muistan kristallinkirkkaasti, kun olimme kahdestaan äidin kanssa metsässä marjastamassa. Etäältä kuului risujen raksahtelua ja kalinaa. Pelotti. En osannut ajatella, että miehiä oli metsällä ja he todennäköisesti kalistelivat karhujen varalta. Hakeuduin äidin lähelle ja sanoin: ”Ethän jätä minua!” Äiti luonnollisesti vastasi turvallisesti painottaen jokaista sanaa: ”En varmasti jätä!”

Yli 60 vuotta myöhemmin olimme käyttämässä vanhaa äitiäni sairaalassa. Lääkärin odottelu kesti ja kesti. Piti jo lähteä käymään kotona. Kerroin äidille, että kävisimme kotona ja tulisimme sitten uudelleen, vaikka oli jo myöhä. Äiti tarttui käteeni ja katsoi minua hätääntynein silmin: ”Ethän vain jätä minua tänne!” Lähtöaikeet jäivät siihen ja vakuutin, etten varmasti jätä. Ja jäimme odottamaan lääkäriä.

Miten kummassa muistinkaan tuona hetkenä juuri tuon lapsuuden tilanteen metsässä. Ympyrä oli sulkeutunut. Vastuun ja välittämisen ympyrä. Kummassakin tarvitsimme turvan tunnetta.

Tässä on ihmisen huoli: Ethän jätä minua! Ja silti niin moni - lapsi, aikuinen, vanhus - jää yksin.

100-vuotias Suomi on esimerkki siitä, ettei ”kaveria ole jätetty”. Rehellisyyden nimissä kyllä joskus on niinkin käynyt, ”ettei kaverille jätetty”. Mutta pääasiassa on huolehdittu toisista, vanhemmat lapsistaan, aikuiset toisistaan, hoitajat hoidettavista, kodin menettäneen perheen  läheiset ja tuttavat tai ventovieraat menetyksen kokeneista, lapset vanhuksistaan.

Entäpä jos kukaan ei välittäisi tai jos kukaan ei haluaisi valita hoitotyötä ammatikseen? Kyllä onnetonta olisi! Kyllä kylmää olisi!

Mutta onneksi on heitä, jotka suostuvat hoitamaan, pesemään, vaatettamaan, rakentamaan tuhoutunutta, käymään kaupassa, olemaan jalkoina, käsinä, sydämenä. Ihmisenä ihmiselle.